Teehetki

Wu Lu Shan

Wu Lu Shan on Jiangxin vihreä tee, jota en ole aikaisemmin tavannut. Kuuluisa Lushan Yunwu eli ”Lu-vuoren pilvet ja sumu” on toki tuttu ja tänä aamuna teelasissani tuoksuva ”Lu-vuoren sumu” lienee kyseisen legendan vähemmän tunnettu pikkuserkku.

Jos tuntee kiinalaista kulttuuria, niin mitään Lushanin teetä on vaikea arvioida enää puhtaasti teenä. Niin suuri on ollut tämän vuoren rooli kirjallisuudessa, runoudessa, alkemiassa ja buddhalaisuudessa, että eräs yhdysvaltalainen sinologi (Li Chi) totesikin, että jos kaikki Lushaniin liittyvä kulttuurihistoriallinen aineisto koottaisiin yhteen pinoon, kohoaisi se korkeammaksi kuin yhdenkään toisen kiinalaisen vuoren – kaikki pyhät vuoret mukaan luettuna. Vuosisatoja ovat matkailijat ylistäneet vilkkaasti liikennöidyssä Yangzijoen ja Poyang-järven liittymäkohdassa ylväänä kohoavan vuoren sumuja, vesiputouksia, rotkoja, kallioseinämiä ja salaperäisiä ihmeitä – myös teetä.

Joten nyt kun rima on asetettu sopivalle korkeudelle, on aika maistaa Lushanin sumua. Kaadoin noin 75 asteista vettä korkean lasin puoliväliin ja lisäsin 3-4 grammaa teetä. Odotin puolisen minuuttia ja kaadoin lasin täyteen. Menetelmästä käytetään nimeä zhongtou. Suurin osa teenlehdistä vajosi kiltisti ja aika nopeasti pohjalle ja vain ehkä kuudesosa jäi pinnalle. Tee sopii siis varsin hyvin lasista nautittavaksi ja käytösarvosanaksi ehdotan 9:ää.

Juoma on kirkasta, mikä on useimpien teelaatujen kohdalla hyvä merkki (Biluochun muodostaa koostumuksensa vuoksi tästä säännöstä poikkeuksen). Juoma on myös kauniin vihreää, mikä ei ole itsestään selvää, sillä hyvin monet kiinalaiset vihreät teet ovat juomana ennemminkin kellertäviä. Tämä ei ole laatukysymys vaan valmistusmenetelmästä johtuva piirre. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Lehdet sen sijaan eivät ansaitse mitään erityismainintaa: ne ovat repaleisia eivätkä millään muotoa yhdenmukaisia. Todellista kokoa ja muotoa on vaikea hahmottaa. Selvästikään teen valmistuksessa ei ole pyritty minkään esteettisen vaikutelman luomiseen. Mutta maun kanssahan tällä ei ole vielä kovin paljon tekemistä. Ja kovettuneita ”puumaisia” lehtirankoja tai oksia ei sentään seassa ole.

Wu Lu  Shan siis ehkä ole mikään lajinsa muotovalio, mutta miellyttävän tasapainoinen, aavistuksen makea ja pehmeä tee. Kitkeryyttä ei ole juuri lainkaan havaittavissa. Ja jos haudutamme teetä kannussa emmekä anna lehtien rispaantuneen ulkonäön häiritä nautintoamme, antaa makukomponenttien tasapainoinen jakautuminen teelle tiettyä eleganssia.

Noviisit vierastavat usein monille vihreille teelaaduille tunnusomaista eri asteista ”kitkeryyttä” (jota itse puolestani pidän miellyttävänä ja jännittävänä ominaisuutena). Koska tästä teestä tuo kitkeryys puuttuu voisin hyvin kuvitella tarjoavani kannullisen oikein haudutettua  Wu Lu Shania myös sellaiselle ihmiselle, joka ei ole vielä vihkiytynyt vihreän teen maailman.

Pekka Nihtinen

”Would you like some jasmine tea?” on kysymys, jota kiinalaiseen teekauppaan astuva länsimaalainen tuskin voi välttyä kuulemasta – ainakaan Pekingissä tai muualla Pohjois-Kiinassa, jossa jasmiinitee on erityisen suosittua. Kiinalaiset tuntuvat usein ajattelevan, että jasmiinitee on ainoa vihreä tee, jonka päälle länsimaalainenkin saattaa jotain ymmärtää

Jasmiinitee on kieltämättä helposti lähestyttävää. Jasmiinin pehmeä, vieno aromi sopii hyvin vihreälle teelle. Se peittää teen hienoimmat vivahteet alleen, mutta jättää vihreän teen pohjamaun tunnistettavaksi. Ikään kuin pehmytpiirtoobjektiivilla otettu valokuva.

En ole juonut aromatisoituja teelaatuja lähes 20 vuoteen muutoin kuin satunnaisesti, mutta jasmiiniteen rooli kiinalaisessa teekulttuurissa on niin suuri, että sitä on paatuneimmankin puritaanin vaikea ignoroida. Joskus sitä vain tekee mieli – kuten Lapsang souchongiakin.

Jasmiiniteetä on valmistettu Kiinassa ainakin 700 vuoden ajan ja laatuja on hurja määrä. Jasmiini itse on tuotu Kiinaan todennäköisesti Intiasta joko buddhalaisten hengenmiesten tai arabi- tai persialaiskauppiaiden toimesta.

Parhaimmat jasmiinilaadut kukkivat heinä-elokuussa ja kun puolestaan parhaimmat teet poimitaan maalis-huhtikuussa, on teenlehdet varastoitava 3-4 kuukaudeksi. Tuona aikana lehdissä tapahtuu pientä luonnollista hapettumista, joka näkyy teejuoman värissäkin kevyesti rusehtavana sävynä.

Tämä pätee myös nyt lasissani olevaan Finest Jasmine Superior-teehen. Jasmiinin terälehdet on noukittu tarkoin pois, mikä on laadukkaan jasmiiniteen ensimmäinen tunnusmerkki. Teepohja on valmistettu nuorista ja pienistä kevätsadon lehdistä. Lehdet laskeutuvat pohjalle aika nopeasti, joten tätä teetä voi hyvin hauduttaa ja juoda korkeasta lasista. Maku säilyy miellyttävänä loppuun asti.

Toisen erän valmistukseen käytin pientä posliinikannua, jolla voi kerrallaan hauduttaa yhden kupillisen. Noudatin tuttua ja vihreän teen osalta hyväksi havaittua kaavaa: ensimmäinen haudutus 30 sekuntia, toinen haudutus 15 sekuntia ja viimeinen reilun minuutin. Tee säilytti hyvin ryhtinsä, mutta ei toisaalta tarjonnut mitään suuria yllätyksiäkään.

Tasaisuus on yksi jasmiiniteen tunnuspiirteistä. Jasmiiniteetä kutsutaan myös ”ravintolateeksi” ja ravintoloissa jasmiinitee saa hautua kannussa parikin tuntia pitkän ruokailun ajan pysyen silti miellyttävän makuisena.

Sellaisenaan juotavaksi kevyen kukkainen jasminitee on mielestäni ehkä hieman liian yllätyksetön, mutta kertakaikkisen mainio vähitellen siemailtava ruokajuoma vaikkapa herkullisen pekinginankan kera ja se sopii hyvin myös maustettujen ruokien seuraksi.

Lasisessa pikkukannussani hautuu tällä hetkellä Fujianin valkoinen tee nimeltä Baihao yinzhen eli ”Valkonukkaiset hopeaneulaset”, joka on yksi maailman kuuluisimmista teelaaduista.

Valkoinen tee on jo itsessään legenda. Tai ainakin oli vielä viime vuosituhannen lopulle asti. Suurin osa ihmisistä ei ollut koskaan kuullut siitä ja useimmissa teekirjoissakaan sitä ei mainittu. Jopa ensimmäisen kiinalaista teetä käsittelevän länsimaisen monografian The Art of Chinese Tea (1985) kirjoittanut John Blofeld myönsi, ettei hän ollut koskaan saanut tilaisuutta maistaa sitä.

Itse taisin lukea valkoisesta teestä ensimmäisen kerran upeasti kuvitetusta ranskalaisesta kirjasta The Book of Tea, jossa oli peräti kuva Fujianin Baihao yinzhen-teestä. Tämä oli tuolloin suurin piirtein  maailman harvinaisimman ja kalleimman teen maineessa. Sadan gramman paketti maksoi Pariisin Mariage Fréresillä 90-luvun puolivälissä 450 frangia eli noin 500 markkaa, mikä oli hirvittävä hinta teestä. Mutta pakkohan sitä oli kokeilla, joten ostin 50 grammaa.

Tilanne muuttui ratkaisevasti tällä vuosituhannella, kun valkoisesta teestä yhtäkkiä tuli trendikästä terveysjuomaa. Nykyisin sitä myydään jopa pussiteenä markettien hyllyillä. Saatavuus ei ole ongelma kuten ei enää hintakaan ja valkoinen tee kuuluu jokaisen ”hyvin varustetun” teeliikkeen valikoimiin. Valkoinen tee ei ole myöskään enää yksinomaan Fujianin erikoisuus sillä, koska kauppa käy, tuotetaan sitä muissakin maakunnissa ja jopa Sri Lankassa. Tämä Sri Lankan valkoinen silvery tip ei itse asiassa ole hullumpaa – paljon parempaa kuin esimerkiksi Darjeelingin toistaiseksi varsin identiteetittömät kokeilut vihreän teen ja wulongin valmistamiseksi.

Yksinomaan poikkeuksellisen suurista vaalenharmaista kärkisilmuista koostuva Baihao yinzhen on harvalukuisen valkoisen teen luokan kuuluisin ja jaloin edustaja. Haudutusajan suhteen tämän teen kohdalla vallitsee selvä näkemysero. Pohjoisamerikkalaiset lähteet suosittelevat haudutusajaksi lähes poikkeuksetta noin 1-3 minuuttia ja eurooppalaiset lähteet taas 5-15 minuuttia. Vertailun vuoksi haudutin kaksi kupillista: toinen 3 ja toinen 7 minuuttia. Veden lämpötila oli 70C – tästä ovat kaikki yksimielisiä. Tulos oli mielenkiintoinen. Tuo lyhyempi haudutus tuotti selvästi makeamman juoman, sillä pitempi haudutusaika liuotti teehen muita ainesosia, jotka peittivät osittain teen luontaisen makeuden.

Kokeilin hauduttaa yhden erän myös yön yli kylmässä vedessä jääkaapissa. Tulos oli ihan OK, mutta ei mitään poikkeuksellista. Erikoista oli havaita, etteivät harmaat silmut edes vuorokauden kuluessa suostuneet laskeutumaan lasitölkin pohjalle, vaan muodostivat itsepintaisen lautan veden pinnalle. Tämän vuoksi Baihao yinzhen ei oikein sovi lasissa haudutettavaksi, sillä lehdet eivät yksinkertaisesti millään suostu laskeutumaan kauniisti pohjalle. Sen sijaan gaiwan ja lasi- ja posliinikannut sopivat haudutukseen oikein hyvin.

Vaaleankeltainen juoma on makeahkoa ja samettisen pehmeää. Pyöreässä maussa on tasapainoa ja harmoniaa ja pitkään haudutettaessa myöskin runsautta. Siinä ei ole lainkaan sitä keväisen ruohon häivähdystä tai piristävää kirpeyttä, jonka aistii monissa vihreissä teelaaduissa. Koska tämä tietty dramaturginen käänne ja jännitys puuttuu, on Baihao yinzhen äärimmäisen mieltä ja kehoa rauhoittavaa juotavaa – ja makeudessaan kaikista teelaaduista ehkä lähimpänä sitä Kaukoidän runoilijoiden kaipaamaa ”taivaallista kastetta”.

Baihao yinzhen

Arvio Keemun Royal Mao feng-teestä.

Keemun Royal Maofeng

Heti aluksi minun pitänee tunnustaa, että olen hieman jäävi arvioimaan Keemun-teelaatuja, sillä tällä klassisella Anhuin maakunnan mustalla teellä on aivan erityinen paikkansa teemaailmassani.

Nimittäin se oli luultavasti ensimmäinen kiinalainen tee, jota koskaan maistoin. Sain joskus 70-luvulla Neuvostoliitosta tuliaisina irtoteelajitelman, jossa oli intialaista, gruusialaista, ceylonilaista ja kiinalaista mustaa teetä. Kiinalainen oli Keemunia ja poikkesi luonteeltaan täysin varsinkin ceylonilaisesta ja intialaisesta teestä. Tämä oli pehmeää ja mietoa, eikä maussa ollut hitustakaan sitä vähäisestäkin ylihauduttamisesta helposti syntyvää metallista karvautta, josta maallikot yleensä syyttävät teen ns. ”parkkihappoja”.

Myöhemmin kun aloin juoda yksinomaan irtoteelaatuja ja teeharrastukseni syveni, olivat ainoat Helsingissä myytävät kiinalaiset teet Yunnan, Lapsang Souchong, Gunpowder, Chunmee ja juuri Keemun.

Keemun oli näistä suosikkini ja iltapäivätee opiskelijakämpässäni Dommalla päivän kohokohtia. Halpa lasittamaton terrakotanvärinen savikannu sopi mainiosti kiinalaisten teelaatujen hauduttamiseen ja vanha teen ja ajan tummentama bambusiivilä vielä korosti makua. Kannu kuumaa Keemunia ja jazzia levylautasella olivat loistava syy jättää iltapäivän tylsä luento väliin.

Keemunit ovat gongfu-teelaatuja tyypillisimmillään eli siis laatuja, joiden valmistus on teknisesti vaativampaa kuin ”tavallisen” mustan teen. Mitä laadukkaampi Keemun on kyseessä, sitä huolellisemmin ja tiukemmin on pikkuruiset lehdet kierretty. Ja sitä kalliimpaa on myös tee.

Siis mitä hienompi Keemun, sitä pienempiä ovat teelehdet…. Mutta entäs sitten nyt tämä kokeiltavana oleva Royal Maofeng? Hinta on laatuteelle kohdallaan, mutta tässä on jotain erikoista, sillä teehän ei ulkoisesti lainkaan näytä Keemunilta. Lehdet ovat paljon pitempiä eivätkä niin tiukkaan kierrettyjä ohuita neulasia. Maustakin paljastuu komponentteja, jotka eivät oikein istu perinteisen hienon Keemunin makukarttaan. Asiaa täytyy tutkia hieman tarkemmin.

Royal Maofengin juju onkin siinä, että tämä poikkeuksellinen tee valmistetaan pensaista, joista normaalisti tehdään vihreitä teelaatuja. Samasta pensaslajikkeesta valmistettava Huangshang Maofeng on kuuluisa Anhuin vihreä tee ja harvemmin mustan teen nimessä esiintyvä termi maofeng viittaa teehen, jossa on poimittu vaalean nukan peittämä silmu ja kaksi ylintä lehteä. Tästä syystä Royal maofeng näyttää miltä näyttää ja maistuukin hieman erilaiselta. Keemunin tavalliset tuntomerkit – kaakao ja nahka – eivät erotu tässä niin vahvoina, vaan tilalla on mm. tiettyä hedelmäisyyttä.

Pehmeää ja aromikasta Royal Maofengiä voi hauduttaa pitkään jopa 5-8 minuuttia ja vihreän teen tavoin 85 asteisessa vedessä. Tee kantaa jäntevästi pitkänkin haudutuksen kitkeröitymättä kuin junzi, kungfutselainen herrasmies, joka joustaa ja taipuu bambun tavoin mutta ei taitu. Tosin mikään ei estä hauduttamasta teetä myös perinteisemmillä metodeilla eli 2g teetä/100ml vettä, 95 astetta ja noin 4-5 minuutin haudutus.

Kyseessä on paitsi harvinainen ja poikkeuksellinen niin myös hieno ja laatutee, jota kelpaa tarjota myös vieraille varsinkin kun hauduttamisessa ei oikeastaan voi epäonnistua.