Mustan teen historiasta on vaikea selvittää tarkkoja vuosilukuja, mutta selvää on, että musta tee on suhteellisen nuori ilmiö verrattuna vihreään teehen. Vanhin mainittu musta tee, Lapsang Souchong, on tunnettu vasta 1600-luvun puolivälistä, kun taas vihreää teetä on juotu jo ainakin ajan laskun alusta saakka. Kiinassa mustaksi teeksi kutsuttua pu’erhia on kyllä nautittu jo pitkään, mutta pu’erhin mikrobinen fermentointi eroaa selkeästi mustan (eli kiinalaisittan punaisen) teen valmistuksesta.
Kiinalainen kulttuuri ei perinteisen tiedon mukaan ensin juurikaan arvostanut mustaa teetä. Sen sijaan siitä tuli ensisijainen teelaatu länsimaissa, jossa se on tähän päivään saakka säilyttänyt asemansa suosituimpana teelaatuna. Eräs syy mustan teen suosimiselle (makumieltymysten lisäksi) saattaa olla, että musta tee kesti pitkiä laivamatkoja paremmin kuin vihreä tee, joka pilaantuu erittäin herkästi kosteudessa.
Mustan teen valmistamiseen käytetään yleisesti ottaen suurempaa lehtimateriaalia kuin vihreän teehen, vaikka kaikista laadukkaimmat mustat teet valmistetaankin vain pienistä silmuista ja nuorista lehdistä. Ensimmäisenä lehtien annetaan nuutua muutamia tunteja. Tämä vaihe tekee lehdistä joustavampia, jolloin ne kestävät helpommin voimakkaan käsittelyn, jota musta tee vaatii. Lisäksi nuutumisen aikana lehdistä haihtuu vettä, jolloin solujen seinämät heikkenevät ja hapettuminen pääsee alkamaan. Lisäksi haihtuva vesi poistaa joitakin epätoivottuja tuoksuja teelehdistä.
Seuraavaksi lehtiä rullataan voimakkaasti käsin tai koneellisesti, jotta solujen seinämät rikkoutuvat ja soluneste pääsee kosketuksiin hapen kanssa. Happi muuttaa teelehtien ainesosien koostumusta sekä hajoittaa lehtivihreää, jolloin lehdet tummuvat pikkuhiljaa vihreistä ruskeiksi tai mustiksi. Lehtien hapetettua täysin lehdet täytyy enää paahtaa, jonka jälkeen ne ovat valmiita pakattavaksi.
